Uskalla uskoa unelmiisi

Moikka!

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoitin postauksen, joka on vielä tänä päivänäkin mun blogihistorian luetuimpia postauksia. Kyseessä on mun kiusaamistarina, jokseenkin lievennettynä versiona kaikesta mitä oikeasti tapahtui. Mä en tiedä miksi, mutta se oli "noussut pinnalle" ja päätin lukea sen vuoden tauon jälkeen uudestaan. Ensimmäistä kappaletta lukiessa kyyneleet nousi mun silmiin ja tiesin jo siinä vaiheessa, että lukemisesta ei todellakaan tulisi helppoa. Mutta postauksen lopussa ajatuksissa pyöri vain kysymys, miten mä olen jaksanut kaiken kokeman paskan jälkeen uskoo omiin unelmiin ja jaksanut saavuttaa niitä?

Nuorempana mulle ei tullut mieleen puhua mun unelmista ja haaveista, koska ajattelin etten voi saavuttaa niitä. Mun kiusaamisen takia mulla oli todella huono itsetunto ja ajattelin olevani huonompi kuin muut. Mutta joka päivä uskalsin unelmoida pääni sisällä ja kirjoittaa unelmiani konkreettisesti paperille. Tuota kiusaamistarinaa lukiessa väkisin mieleen tuli kaikki ne hetket, kun ala-asteella piti kertoa omista unelmistaan. Tiesin jo silloin, että haluan tulevaisuudessa työskennellä hoitoalalla. Mutta usein vastaus oli "en tiedä". Kun yläasteella mulle heräsi kiinnostus hyvinvointiin ja treenaamiseen, en tietysti uskaltanut puhua siitä ääneen. Eihän "lihava tyttö" voi käydä salilla tai olla kiinnostunut hyvinvoinnista. Muutama mun ystävä tiesi, että kävin salilla silloin tällöin ja yksi mun parhaista ystävistä välillä lähti mun kanssa treenaamaan. Mutta en jostain syystä uskaltanut treenata meidän lähisalilla vaan useimmiten matkustin bussilla vajaa 50 minuuttia äitini työpaikalle Jyväskylään, johon myöhemmin lukiossa ollessani äiti osti minulle sarjarannekkeen.

Kun perustin ensimmäisen blogini noin 10 vuotta sitten, kaikki tiesivät siitä. Olin samantien silmätikku ja sain kuulla blogipostauksistani todella paljon kommenttia. Muistan kuinka noin 6-7 luokalla monella meidän koulusta oli blogi ja osa teki myös videoita Youtuben puolelle. Itsekin kirjoitin blogia ja kiinnostuin myös videoiden tekemisestä. Mutta sanotaankon näin, että se tuntui elämäni isoimmalta virheeltä. Muistan edelleen sen, kun kirjoitin blogiini vähän surullisella fiiliksellä postauksen. Sehän päätyi yleiseen jakoon yhden silloisen luokkalaiseni facebook-seinälle ja sille naurettiin isolla porukalla. Mutta muistan sen, kuinka nuorempi isoveljeni ja hänen kaverinsa menivät puolustamaan mua kommenttiboksiin. Siinä tilanteessa ensimmäisiä kertoja koin fiiliksen että mun tukena mahdollisesti on ihmisiä, jos haluan oikeasti saavuttaa unelmiani.

Lukioon siirryttäessä olin huojentunut, että pystyin ns karistamaan menneisyyden pölyt kannoiltani. Uusi alku, uudessa koulussa. Vaikka sain kokea lukion aikana kiusaamista, uskalsin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän tehdä juuri niitä asioita mitä halusin. Uskalsin blogata, tehdä videoita (ei, ne ei ole teidän nähtävillä), treenata salilla ja mikä ehkä tärkein uskalsin kokoajan enemmän olla oma itseni. Vaikka sain myös kokea kiusaamista blogini puolella ja sain mm kommenttia että koko mun perhe häpeää mua.

Haluan sanoa kaikille, jotka kuulevat kommentteja ettei susta voi tulla mitään, usko itseesi ja omaan tekemiseen. Voit saavuttaa elämässäsi suuriakin asioita. Jos mä en olisi jaksanu tehdä töitä unelmieni eteen ja uskoa itseeni, en olisi saavuttanut elämässäni näin paljoa jo 20 vuoden ikään mennessä. PT-yrittäjyys, kisadebyytti, Yo-tutkinto, opiskelupaikka ammattikorkeakoulusta sekä kaikki somen kautta auenneet mahdollisuudet. Ja mun kiusaajat väittivät 13 vuotta, että mä en tule saavuttamaan elämässäni yhtään mitään.

Noora

Tykkää-merkinnät

Kommentit