Mitä mulle kuuluu?

Moikka!

Mä laitoin muutama päivä sitten Instagram -storyyn kysymysboksin, missä mun seuraajilla oli mahdollisuus kysyä multa ihan mitä tahansa. Kysymyksiä tuli ihan kiitettävä määrä ja tarkoitus onkin tehdä tänne blogin puolelle niistä pienimuotoinen Q&A -postaus. Mutta yksi kysymys pisti mulle silmään, ja laittoi mut miettimään oikeasti asioita. Sen takia ajattelin, että on parempi vastata siihen ihan omassa postauksessa, koska en todennäköisesti pystyisi vastaamaan siihen lyhyesti.

Mitä mulle oikeasti kuuluu?

Jos mietin mun tän hetkistä elämää pintapuolisesti, voisin vastata että mulle kuuluu hyvää. Tää on itseasiassa usein vastaus mitä vastaan mun kavereille ja tuttaville, kun he kysyvät multa mitä mulle kuuluu. Koulu alkoi viikko sitten ja tällä hetkellä suoritan kursseja etänä (poislukien mahdolliset laboratoriotunnit, jotka ovat lähiopetuksena koululla). Etäopiskeluun totuin jo keväällä, kun Koronan takia siirryimme etäopiskeluun. Koulun lisäksi aikaa on mennyt nyt treenaamiseen ja oon iloinen, että oon löytänyt motivaation takaisin. Mulla oli tuossa kausi, milloin en yksinkertaisesti nauttinut treenaamisesta juuri ollenkaan ja se tuntui todella väkinäiseltä. Mutta nyt oon löytänyt sen palon sekä salitreeneihin että lenkkeilyyn uudestaan. 

Mutta toi kaikki on sitä, mitä mun elämä on pintapuolisesti. Mietin tuota kysymystä ja tuo "oikeasti" sana on todella vahva sana kyseisessä kysymyksessä. Se laittoi mut miettimään asioita oikeasti myös syvemmin ja tajusin, että elämä on oikeasti ollut viime kuukausien aikana vaikeampaa. Jo kesällä, kun olin Jyväskylässä, saatoin saada paniikkikohtauksia koska elämässä tapahtui asioita vähän liikaakin. Kesän alussa menetin erään tärkeän ihmissuhteen, ja se oikeasti veti mut yllättävän pohjalle. Ei varmaan riitä sormet laskemaan niitä kertoja, kun ajoin Päijänteen rantaan itkemään. Jollain tavalla pystyin antaa kaiken tulla ulos ja samalla miettiä asioita, kun pystyin tuijottamaan välillä tyyntä, välillä aaltoista järveä. Sen lisäksi välillä tuntui kuin en saanut henkeä, tähän myös järven tuijottaminen ja hengittämiseen keskittyminen oli iso apu. 

Kun palasin Vaasaan noin puolitoista viikkoa sitten, on paniikkikohtaukset tehnyt lievästi paluun. Iltaisin olen tehnyt erilaisia hengitysharjoituksia ja oikeasti koittanut pystyä rauhoittamaan sekä kehon että mielen ennen nukkumaanmenoa, koska muuten olen saattanut valvoa sängyssä aamuyöhön saakka ja itkeä. Hengitysharjoitukset ovat myös auttaneet mua alkavissa paniikkikohtauksisa, etteivät ne pääse etenemään liian pahaksi. Varmasti yksi syy miksi näitä on taas alkanut tulla mulle, on ollut yksinäisyyden tunne. Välillä yksinkertaisesti tuntuu, ettei ole ketään jonka kanssa puhua tai ketään joka oikeasti haluaisi kuunnella. Vaikka todellisuudessa tiedän, että en ole yksin vaan mulla on sekä Vaasan kaverit että Jyväskylän kaverit, unohtamatta perhettä mun tukena. 

Pakko myöntää, että oikeasti olen alkanut miettimään tulevaisuuttakin. Ja se on hieman jopa alkanut pelottamaan mua. Ennen olin varma siitä, mitä haluan tulevaisuudelta; millaista työtä haluan, haluanko perhettä yms. Mutta nykyisestä tilanteesta, niin Suomessa kuin maailmalla, johtuen en oikeasti ole enää varma tiedänkö sittenkään. Tottakai olen vasta 21 vuotias ja mulla on vielä monta vuotta edessä, eikä niin sanotusti ole kiire vielä miettiä tulevaisuutta liikaa. 

Noora

Tykkää-merkinnät

Kommentit