"Mä luulin, että sulla on kaikki hyvin.."

Moikka!

Maailmassa vietetään kansainvälistä mielenterveyspäivää 10.10, mutta mun mielestä jokaisena päivänä pitäisi tuoda ihmisille enemmän tietoa mielenterveyteen liittyvistä asioista. Muistan itse ainakin esimerkiksi yläasteen terveystiedon tunneilta, kun käsittelimme mielenterveyttä. Usein puhuttiin vain masennuksesta sekä siihen liittyvistä asioista. Vaikka oikeasti mielenterveys ja sen ongelmat ovat paljon laajempi asia. Mutta mä en tässä postauksessa aio käsitellä niitä, vaan kertoa mun tarinan. Tarinan siitä, milloin mä oikeasti jouduin hakemaan apua.

Monesti kuulen ihmiseltä sellaisen ensivaikutelman, että olen kauhean ystävällinen, reipas, iloinen. Sellainen mä varmaan ulospäin olenkin, aina menossa ja tekemässä asioita. Mutta jokaisella kolikolla on se kääntöpuoli, niin myös tässäkin tarinassa. Moni teistä on varmasti on lukenut mun kiusaamispostaukset, edes jommankumman niistä (täällä & täällä). Noissa kerron mun lapsuuden helvetistä, anteeksi kielenkäyttö, mutta siltä se silloin tuntui. 13 vuotta kun pitää sisällään kaiken sen pahan olon, mitä kiusaaminen aiheutti, se oikeasti uuvuttaa. Jokaisella varmasti on ollut sellainen hetki, kun on pitänyt äkkiä pyyhkiä kyyneleet pois ja esittää iloista, vaikka sisimmissään sattuu erittäin paljon. Mulla sellaisia hetkiä oli kutakuinkin päivittäin, 13 vuoden ajan. Se tekee 4745 päivää.

Syksyllä 2017 huomasin ensimmäisiä kertoja kun oikeasti olin henkisesti loppu. Tottakai mulla oli jo peruskoulussa ja lukion alussa ollut sitä, että kouluun lähteminen oikeasti ahdisti. Mutta tuolloin se kaikki oli jollain tavalla erilaista. Tein lukiossa täysiä jaksoja, ja suurin osa päivistä oli 8-16. Siihen päälle tein myös iltavuoroja puhelinmyyjänä sekä valmistauduin syksyn kirjoituksiin, joten tottakai ajattelin etten ole antanut itselleni vain aikaa levätä. Silti se väsymys oli aivan jotain uutta, se oli kuin kovan väsymyksen sekä ahdistuneisuuden sekoitus. Saatoin ennen kouluun lähtöä saada paniikkikohtauksia tai illalla kun pääsin vihdoin kotiin, usein menin suihkuun itkemään. En aluksi osannut edes miettiä masennusta, olinhan aina ulospäin niin iloinen, ja menin ja koin asioita. Kirjoitusten jälkeen huomasin, että uupuneisuus ja ahdistuneisuus oli vain pahentunut. Aloin ensimmäistä kertaa miettimään että voisinko olla masentunut.

Tulen varmasti muistamaan sen päivän kun sain vihdosta viimein diagnoosin sille väsymykselle ja ahdistuneisuudelle. Se hetki, kun mulle sanottiin että mulla on masennus, tuntui jollain tavalla epätodelliselta. Juuri niistä yläasteen terveystiedon tunneilta jäänyt mielikuva masennukseen sairastuneesta ihmisestä ei vastannut yhtään millainen olin. Sain kuitenkin asioita tehtyä, vaikka välillä vaikeuksien kautta. Pystyin olemaan sosiaalinen ja välillä jopa iloinen, vaikka iloisuus saattoikin olla suurimmaksi osaksi teeskentelemistä.

Aloitin vuoden 2017 lopussa käymään terapiassa, koska halusin päästä käsittelemään mun kiusaamisen ja oikeasti saada apua. Ja voisi sanoa, että luojan kiitos kun aloitin sen terapian. Seuraavan vuoden alkukeväästä erosin mun ensimmäisestä kunnon parisuhteesta, ensimmäisestä avoliitosta. Se oli oikeasti mulle todella vaikea asia käsitellä, yhtäkkiä se ihminen kenen kanssa suunnittelee tulevaisuutensa ei olekaan aamulla vieressä kun herää. Muistan, kuinka musta tuntui että ne pienen pienet askeleet ylöspäin, mitä terapiassa oltiin päästy, hävisi kuin tuhkatuuleen. Tuntui, kuin mitään kehitysaskeleita olisi ikinä edes otettu. Mutta halusin saada puhua asioista jollekkin, tiesin että yksin en jaksaisi ja en jostain syystä osannut puhua esimerkiksi vanhemmilleni ollenkaan. Se on ehkä vähän huono asia vielä tänä päivänäkin, että mieluummin sivuttaisin mun pahan olon kuin kertoisin siitä esimerkiksi äidilleni. Äiti on kuitenkin mulle mun paras kaveri, sekä tärkeimpiä ihmisiä tässä maailmassa.

Kävin terapiassa säännöllisesti noin 2 vuotta. Jokainen terapiakäynti oli erilainen, jokaisella kerralla aukesi aina uusi lukko joka oli ollut lapsuudesta asti lukossa. Käyntien jälkeinen olo vaihteli todella paljon, usein myös vaikutti se minkälaisia asioita sillä kerralla käsiteltiin. Pahimmillaan en pystynyt tekemään sinä päivänä mitään muuta kuin itkeä. Muistan kun kävin "viimeisen" kerran terapeutillani, mietin koko sen käynnin ajan sekä sen jälkeen että miten mä pärjään yksin? Mitä jos en osaa käsitellä ajatuksia ja tunteita, vaan ne patoutuu taas mun sisälle? Olimme kuitenkin kahden vuoden aikana opetelleet terapeuttini kanssa minulle sopivat tavat käsitellä asioita ja vastoinkäymisiä.


Muistan kun tunsin oikeasti olevani onnellinen pitkään aikaan alkukeväästä. Jollain tavalla tein juuri niitä asioita mistä nautin, olin saanut karsittua elämästäni negatiiviset ihmiset sekä asiat pois. Edes etäopiskeluun Koronan takia siirtyminen ei stressanut tai ahdistanut, koska oli valmis kokeilemaan jotain aivan uutta. Olin myös tavannut sellaisen ihmisen, joka sai mun olon hyväksi ja uskalsin vihdoin luottaa johonkin 100%. Mutta varsinkin näin jälkeenpäin, koko säädössä oli kaikki varoitusmerkit ilmassa. Varmasti siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä, jotka tietävät miltä tuntuu kun se ihminen keneen luotat eniten, yhtäkkiä pettääkin sun luottamuksen. Se tunne on varmasti yksi kauheimmista tunteista ikinä. Tuon jutun päättyminen romahdutti mua todella paljon. Vietin suurimman osan päivistä, joita en esimerkiksi ollut töissä, niin vanhempieni vierashuoneessa. Muistan, kuinka paljon mua helpotti aina ajaa Päijänteen rantaan, tuijottaa järvelle ja antaa kyynelten virrata poskilla. Hyvin pian aloin huomaamaan samoja asioita itestäni, mitä olin huomannut silloin kun mun masennus todettiin. Aloin olemaan väsynyt ja ahdistunut. Onneksi osasin ja onneksi uskalsin laittaa mua hoitaneelle terapeutille viestiä, ja kysyä onnistuisiko etänä terapia. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, että mun terapeutti oikeasti huomioi jokaisen omana yksilönä, joilla on oma menneisyys. Ei mua hävetä sitä myöntää, että jouduin kesän käymään säännöllisesti terapiassa, tai no Koronan takia etäterapiassa. Vaikka olinkin saanut aiemmin jo kahden vuoden terapiajakson päätökseen, ei se tarkoita sitä etteikö tule hetkiä että tarvitsisi oikeasti apua.

Ja fakta on se, että jos en olisi toukokuussa hakeutunut terapiaan, en olisi voinut nauttia mun kesän hetkistä samanlailla miten nautin nyt. Vaikka oikeasti olin henkisesti pohjalla ja monet asiat pyörivät mielessä, pystyin nauttimaan samaan aikaan mun ystävieni seurasta. Ystävistä tuli mieleen myös se, kun tein sellaisen TikTokin missä oli kuvia, joissa koin olevani henkisesti pohjalla. Eräs kuva oli mun synttäriviikonlopulta kesäkuun alusta. Jaoin sen videon muutamille mun ystäville ja muistan kun yksi mun ystävä laittoi mulle: "Mä luulin, että sulla on kaikki hyvin kun sä hymyilit ja nauroit. En mä osannut ajatella, että sun masennus olisi taas nostanut päätään tai sulla olisi vaikeaa." Vastasin silloin vaan, että ei sitä varmasti kukaan muukaan ole osannut ajatella. Mutta tällä hetkellä mä voin oikeasti hyvin, pystyn olemaan aidosti oma itseni sosiaalisissa tilanteissa ja mikä tärkeintä, pystyn oikeasti olemaan iloinen. Pystyn tekemään juuri niitä asioita aidosti ja täysillä, mitä rakastan. Ja olen myös oppinut, että asioita ei tarvitse jaksaa yksin. Uskallan hakea apua, jos siltä tuntuu.

On oikeasti kurjaa, että mielikuva masentuneesta ihmisestä on usein se, että hän on kokoajan alakuloinen ja etäinen. Eikä hän varsinkaan näytä ikinä iloiselta, päinvastoin surulliselta. Se että mielenterveysongelmat ovat valitettavasti vieläkin tietynlainen tabu, aiheuttaa sen paineen avun hakemisessa. Mun mielestä olisi tärkeää puhua vielä enemmän mielenterveydestä. Kun siitä puhutaan oikeasti normalisoivaan sävyyn, pystytään madaltamaan ihmisten kynnystä avun hakemisessa. Sen lisäksi pystytään myös poistamaan sitä negatiivista kuvaa, mikä usein mielentervyskuntoutujiin kohdistuu.

Mun mielestä mielenterveydestä pitäisi pystyä puhumaan avoimemmin kouluissa, urheiluseuroissa, työpaikoissa, ihan missä tahansa yhteisössä. On ollut hieno huomata urheilun ollessa lähellä sydäntä se, että ammattiurheilijoita on kertonut julkisesti omista mielenterveysongelmistaan. Oikeasti ne tarinat ja kokemukset erilaisista mielenterveysongelmista, eri vakavuusasteineen ovat niitä asioita mitkä alentavat esimerkiksi nuorien kynnystä hakea apua mielenterveysongelmiinsa. Tavallaan on myös hassua ajatella että fyysisiin ongelmiin suhtaudutaan usein ennakkoluulottomasti. Ajatellaan että tästä voi parantua, ettei tämä välttämättä kestä koko elämää. Mutta miksei yhtä ennakkoluulottomasti ajatella psyykkisistä ongelmista? Mielenterveyden häiriötä on niin monta erilaista, unohtamatta niiden erilaisia ilmenemismuotoja. Voisi ajatella että jokainen tapa olla mielenterveyspotilas on erilainen, mutta niitä tapoja on oikeasti paljon.

Mun ainoa tavoite tällä postauksella on alentaa avun hakemisen kynnystä. Muista, sun ei tarvitse jaksaa asioita yksin eikä siinä ole mitään hävettävää. Varmasti suurimmalle osalle meistä tulee jossain vaiheessa elämää se tilanne eteen, kun yksinkertaisesti ei vain jaksa. Se ei tee susta yhtään huonompaa tai heikompaa ihmista, että esimerkiksi sairastat masennusta. Sä et ole yksin♥

Noora H.

Tykkää-merkinnät

Kommentit