Kiusaamistarinani

Moikka!
Julkaisin 19.9.2017 silloisessa blogissani postauksen, jossa käsittelin kiusaamista. Kerroin siinä mun kiusaamistarinaani, joskin lievennettynä versiona. Tuota tekstiä kirjoittaessa olin vähän reilu 18 vuotias, lukion viimeistä vuotta käyvä tyttö. Tai no, lopultahan lukio venyi puolella vuodella, mutta sillä ei ole isoa merkitystä. 
Satuin lukemaan tuon tekstin pitkästä aikaa ja se sai mut miettimään noita aikoja. Tuo kyseinen postaus on oikeastaan lievennetty versio kaikesta, tuolloin tuntui hyvältä lieventää asioita. Kai sitä ajatteli, että ei ne niin vakavia ole kuitenkaan. Mutta kiusaaminen on todellisuudessa aina vakava asia, oli se sitten kuinka vähäistä tahansa. Pienilläkin sanoilla tai teoilla voit satuttaa toista todella pahasti. Edelleen, tämä aihe on todella arka minulle. Käyn puhumassa näistä asioista ammattilaisen kanssa, en häpeä myöntää sitä. En osannut tapahtumien hetkellä puhua ikinä kenellekään, niin parempi käsitellä ne myöhään kuin ei ollenkaan. 
Mutta palataan vuoteen 2006, ensimmäiselle luokalle, ensimmäiseen koulupäivään. Odotin tuota päivää, kuin kuuta nousevaa. Enkä varmasti ollut ainut. Mutta hyvin nopeasti pitkään odotettu ensimmäinen luokka olikin muuttunut itkujen täyttämäksi. Olen omistanut koko ikäni R-vian, ja yhä edelleen kyseinen vika löytyy minulta. Ensimmäisenä päivänä ja oikeastaan koko ensimmäisen kuukauden sain paljon kyselyitä siitä, miksi en osannut sanoa omaa nimeäni samanlailla kuin muut. Miksi mun R kuulosti niin oudolta? Muistan yhä kuinka osa luokan pojistani sanoivat perässäni sanoja, joiden yhteydessä jouduin sanomaan r-kirjaimen. Ei siinä mitään, mutta pahalta tuntui se kuinka he matkivat ärrääni. Sen lisäksi useamman vuoden ajan, jopa yläasteella jouduin kuuntelemaan "voitko sanoo sun nimen?". Sen lisäksi muistan, kun harrastin yläasteella ilmaisutaitoa ja eräässä näytelmässä näyttelin traktoria nimeltä Trtr Mitja. Kaksi luokallani ollutta tyttöä olivat saaneet kuulla roolini jostain, ja kuinkahan monta kertaa jouduin kuuntelemaan "hei voitko sanoo sen sun roolinimen, kun me ei muisteta sitä just nyt?". Pahiten satutti se, että en voi itse r-vialle mitään, en mä ole sitä halunnut ja valinnut itselleni.


Olen joissain postauksissa maininnut sen, kuinka teimme joskus kolmosluokalla luokkalaiseni kanssa blogit. Tuohon aikaan innostuin enemmänkin bloggaamisesta ja "päivitin" sitä säännöllisesti useamman vuoden. Elettiin 2011-2012 välistä aikaa ja tuolloin ainakin yritin kirjoittaa myös vähän tunteellisemmin blogiini. Olin noin 12-13 vuotias. Kerran olimme kaveriporukan kanssa sovittu menevämme yhdessä paikalliseen pitseriaan pitsoille ja sen jälkeen jäisimme jonnekkin hengailemaan. Kuinkas ollakkaan, minulle ilmoitettiin suoraan että kukaan heistä ei lopulta halunnut minua mukaan vaan kaikki haluavat mennä ilman minua. Kirjoitin asiasta silloiseen blogiini ja kuinkas ollakkaan yksi tämän kaveriporukan pojista jakoi tämän postauksen facebook -seinälleen, ja kommenttikentät täyttyivät haukkumis- ja naurukommenteista. Useista kommenteista sain lukea olevani säälittävä, ja pian kommenteista löytyikin linkkejä tekemilleni youtube-videoille (tuohon aikaan tein myös tubeen videoita). Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun oikeasti aloin häpeämään tekeämisini, piiloitin blogini ja kaikki videot. Useamman kerran sain koulussa kyselyitä milloin tulee uutta blogipostausta tai videoita tubeen. Kyselythän olisi ollut muuten ihan ok, mutta kysymysten äänensävy paljasti niiden ivallisuuden. 
Tuon lisäksi olen kokenut paljon nettikiusaamista mm. surullisen kuuluisassa ASK.fm:ssä. Sen lisäksi myös olen kuullut varmaan kaikki mahdolliset haukkumasanat, mitä voi vain toiselle sanoa. Jokainen noista sanoista on satuttanut, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Olen myös saanut henkisen kiusaamisen lisäksi kokea fyysistä kiusaamista. Löytyy perus tönimistä, lumipallojen heittelemistä ja kaiken kruunuksi myös hakkaamista, potkimista ja melkein tukehduttamista. Seuraava esimerkki kokemastani fyysisestä kiusaamisesta on kopioitu suoraan ensimmäisestä kiusaamistarinapostauksestani (jonka olen piiloittanut), mutta miksi sitä hyvin kirjoitettua tekstiä muuttamaan:"Se oli kutosluokan syksyä ja istuin yksin välitunnilla. Muutama luokkalaiseni huusi minua heidän luokseen ja lähdin menemään sinne. Sen paikan vieressä missä istuin, seisoi eräs poika (hän teki oikeasti mun elämästä välillä helvettiä). Tosiaan tämä ihminen tarrasi yhtäkkiä hupustani kiinni ja nykäisi suhteellisen lujaa siitä. Käännyin ja koitin tönäistä hänet irti minusta. Tästähän se riemu alkoi, ja tämä kyseinen poika alkoi potkimaan ja hakkaamaan minua mahaan. Pääsin tilanteesta pois ja juoksin itkien luokkalaisteni ohi vessaan. Nämä tytöt tulivat vessan luo, eivätkä ensiksi meinannut uskoa tapahtunutta. Näytin mahani, joka oli aivan punainen. Menimme luokkaan ja en itse olisi halunnut sanoa opettajalle. Onneksi nämä tytöt sanoivat asiasta sellaiselle opettajalle, joka kyllä piti kyseiselle jätkälle puhuttelun. Jouduttiin vielä kahdestaan kertomaan luokkaopettajalle (eli siis sille, joka oli meidän opettaja 4-6 luokan) tapahtunut. Opettaja ei uskonut minun tarinaani kokonaan, joten hän päätti antaa tälle pojalle ainoastaan puolen tunnin jälki-istunnon. Tämä samainen poika on myös melkein tukehduttanut minut. Eräällä uimarannalla hän kilahti jostain ja tuli painamaan kurkkuani jalallaan, onneksi hänen kaverinsa tajusi tilanteen vakavuuden ja tönäisi hänet pois mun päältä. Mitä jos olisimme olleet kahdestaan?"

En ole kirjaimellisesti ikinä nauttinut olostani koko luokan edessä. Tämä voi kuulostaa todella oudolta, koska olen kuitenkin harrastanut ilmaisutaitoa ja esiintynyt näytelmissä toiselle sadalle ihmiselle. Mutta teatterissa ja roolihahmoa näytellessä pystyin ajattelemaan olemaan joku muu kuin oma itseni. Pahimmat muistot ryhmätöiden tai muiden töiden esittämisestä luokan edessä on ehdottomasti kutosluokalta. En muista tarkalleen, olinko tehnyt kyseisen esitelmän kokonaan yksin vai oliko parini kipeänä, mutta muistan sen että esitin sen kaikesta huolimatta yksin. Kun tuli vuoroni esittää esitelmä, tunsin kuinka käteni hikosivat ja minua alkoi jännittämään todella paljon. Yritin keskittyä puhumaa selkeästi mutta lopulta jännitys purkautui sössötyksellä ja sanojen menemisellä solmuun. Ne kaikki katseet ja naurut ovat painuneet mieleeni niin vahvasti. Vielä tänä päivänä, opiskelen kuitenkin ammattikorkeakoulussa, minua ahdistaa pitää esitelmiä luokan edessä. Kaikkihan sanoivat jo lukiosta, ettei siellä enää kukaan kiusaa tai naura. Kuitenkin jouduin tekemään useammankin ryhmätyön yksin, koska kukaan ei halunnut tehdä niitä kanssani. Kirjoitin ensimmäisessä kiusaamistarinapostauksessa myös eräästä lukiopäivästä, kun olin terveystiedon kolmoskurssilla ja vuorossa oli ryhmätyön esittäminen. Yläasteella tuntui todella helpolta tavalta yrittää piiloutua tietokoneen näytön taakse tai lukea esitelmän tekstit suoraan ruudulta. Mutta tuolle kurssinopettajalle se ei riittänytkään, vaan hän alkoi kyselemään aiheesta tarkentavia kysymyksiä. Muistan vieläkin, kuinka koitin olla ottamatta katsekontaktia kenenkään kanssa "yleisöstä" vaan tuijotin valkokangasta sekä välillä opettajaa. Ei tuota tunnetta voi oikein kuvailla, sen tietää olevan kauheaa vain jos sen on kokenut..
Julkaisin tämän postauksen syksyllä 2017, jossa kerroin kuulovammastani. Kaikki tuon vamman kanssa alkoi kakkosluokan syksyllä. Jatkuvat sairaalakäynnit ja lopulta järjestelyt luokassa herättivät luokkalaisissa huomiota. Voitte kuvitella minkälainen yhdistelmä oli R-vikainen ja kuulovamman omistava tyttö. Tämähän johti useihin kommentteihin, jotka sisälsivät sanan jälkeenjäänyt. "Eihän tollanen jälkeenjäänyt ansaitse kavereita". Aika karua ajatella, että vielä tänäkin päivänä häpeän mun kuulovammaa. Se on ollut kuitenkin osa mua kohta 13 vuotta, enkä mä voi itse sille mitään. Mutta kaikesta huolimatta, en mieluusti käytä kuulolaitetta ja tuntuu helpoimmalta vain pitää tieto tästä omana tietona. Jotenkin vain alitajuntaisesti pelkää ihmisten reaktioita, joka on tietyllä tavalla outoa koska olen kuitenkin kohta 21 vuotias. Jos jollain on siitä negatiivista sanottavaa, ehkä hän ei ole itse henkisesti kypsä.
Seitsemän vuotiaasta tähän päivään olen päivittäin kamppaillu itseni kanssa. Olen todella epävarma itsestäni, en välttämättä aina ulkoisesti, mutta esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa. Välillä tuntuu, että olisi helpoin olla hiljaa ja seurata keskustelua sivusta. Näin ei ainakaan kukaan huomaisi r-vikaani tai muuten vain ajattelisi juttujeni olevan jotenkin outoja. Tämäki on jotenkin huumorillista, koska monet ihmiset ajattelevat mun olevan sosiaalinen vaikka todellisuus onkin toista. "Kenenkään 10 vuotiaan tytön katsoessa peiliin, ei pitäisi ajatella olevansa lihava tai jälkeenjäänyt. Heidän pitäisi ajatella olevansa kaunis ja iloinen tyttö. Heidän ei pitäisi tuon ikäisenä ottaa minkäänlaista painetta ulkonäöstään vaan leikkiä kavereiden kanssa ulkona iloisena.". Muistan, kuinka harrastin eri urheilulajeja pitkään aktiivisesti. Olen niistä blogin puolellakin vähän puhunut. Silti sain kuulla usein olevani lihava. Tottakai ruumiinrakenteeni oli erilainen, kuin muilla luokkani tytöillä ja en välttämättä ollut yhtä pitkä kuin pisimmät heistä. Häpesin jo ala-asteella paljon vartaloani ja liikuntatuntien jälkeen suihkussa käynti oli aina ison kynnyksen takana. Pahimmillaan tää epävarmuus ja kommentit ruumiinrakenteestani johtivat siihen, että onnistuin pudottamaan painoani. Katsoin tarkkaan mitä söin, milloin söin ja pidin huolen siitä että kulutukseni oli suurempaa. Seitsemän kiloa pudotettua painoa, perheeltä salassa. Kuten kaikki muukin kiusaaminen oli. Jotenkin sitä vain alkoi enemmän ja enemmän ajattelemaan niin, että olen ansainnut kaiken paskan (anteeksi kielenkäyttö) mitä jouduin kestämään, jonka johdosta en sitten puhunut niistä siinä hetkessä. Mutta olen kuitenkin kiitollinen 14 vuotiaalle minälleni siitä, että lopulta tajusin ettei laihduttaminen parantaisi oloa ja etten näyttäisi hyvältä luurankona.

Treenaaminen ollut itselleni iso apu jaksamisessa. Tulosten saavuttaminen ja itse treenaaminen on auttanut mua tuntemaan oloni vahvemmaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. En uskaltanut puhua treenaamisesta hirveästi koulussa, koska olin saanut kuulla intohimoni kohteista niin paljon haukkuja aiemmin. Kaikesta huolimatta tein sitä, koska sain siitä paremman olon ja tuolloin, kun en kiusaamisesta ollut puhunut vielä kenellekkään, treenaaminen oli se asia joka auttoi mua lievittämään mun pahaa oloa.  Puhuin ystävilleni siitä, kuinka haluaisin elää edes yhden päivän lapsuudessani niin että voisin tuntea olevani onnellinen. Tottakai mulla on niitä hyviäkin muistoja, mutta valitettava fakta on se että myös niitä erittäin huonoja muistoja on todella paljon. Kun käyttää elämästä vajaa 13 vuotta lopulta siihen, kun ei pysty/uskalla olla oma itsensä, se vie ihan helvetisti voimia. Mutta tää aika ja matka minkä oon jaksanut puskea läpi, on kasvattanut mua todella paljon henkisesti. Tää kaikki on jättänyt muhun todella vahvat jäljet, mutta ne on osa mua, ne on tehnyt musta sen mitä oon nyt. Henkistä olemusta en pysty muuttamaan, mutta pystyn vahvistamaan sitä. Fyysistä olemusta sen sijaan pystyn muuttamaan, jonka takia haluan urheilla ja panostaa hyvinvointiin. Koska olen huomannut, että jos voin fyysisesti hyvin, voin myös henkisesti paremmin. Ja mun joka päiväisellä TO DO -listalla on se, että pyrin keksimään uuden asian mistä olen aidosti ylpeä itsessäni ja mitä en halua muuttaa. 
Halusin julkaista mun tarinani sen takia, koska tiedän mun somekanavien seuraajissa ja mahdollisesti siellä ruudun toisella puolella olevan ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa missä mä olen ollut. Ihmisiä, jotka joutuvat kestämään kiusaamista, muttei välttämättä uskalla puhua siitä. Itse en pysty muuttamaan omaa menneisyyttä, mutta jos pystyisin, olisin kertonut omista kiusaamiskokemuksista heti. Mun kohdalla toi kuitenkin on turhaa jossittelua "mitä jos olisin kertonut?", mutta sun kohdalla se ei ole. Kiusaaminen ei ole missään tilanteessa oikein, kenenkään ei sitä tarvitse kestää. 

Noora

Tykkää-merkinnät

Kommentit